" Sinä saat ja ansaitset niin paljon parempaa." Ystäväni sanovat minulle. Haluaisin uskoa, mutta en vaan enää jaksa. Tiedän, että kaikille käy joskus näin ja elämässä on oltava myös pettymyksiä, mutta silti tämä tuntuu niin älyttömän pahalta kun yhtäkkiä kaikki kaunis on siruina jalkojen alla.
En jaksa enää puhua asiasta. Ystävieni silmissä olen päässyt jo hänestä yli, olen unohtanut sen mitä hän teki, vaikka todellisuudessa sydämeni itkee verta. Olen surullinen enää vain yksin iltaisin ja silloin kun uppoudun huomaamattani ajatuksiini.
Eräs läheinen ystäväni hokee taukoamatta kuinka hänellä on paha olla ja kuinka hänen ongelmansa kipuavat aina muiden yli, ja aina on ratkottava vain hänen pulmiaan. Hän ei näe sisälleni. Olen kai liian hyvä ystävä. Olen aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan välittämättä itsestäni ja siitä miltä minusta tuntuu. En osaa sanoa ei. En pakota ketään kuuntelemaan minua, mutta mielestäni ystävien, varsinkin niiden hyvien ystävien tehtävä on kuunnella ja ajatella muitakin kuin itseään. Hän tietää kyllä tilanteeni, mutta hän ei välitä. Hän ei välitä muusta kuin itsestään. Millainen hyvä ystävä sellainen on?
Onneksi löytyy myös niitä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita myös muiden asioista. Heidän avullaan jaksan päivä kerrallaan selviytyä siitä mitä hän teki minulle. He tietävät mitä hän merkitsi minulle, kuinka vakaalla pohjalla juttumme oli ja kuinka olimme aidosti kiintyneitä toisiimme. He ymmärtävät miltä minusta nyt tuntuu. He eivät tuomitse. Tiedän, että selviän tästä, mutta tällä hetkellä haluaisin vain hänet takaisin ja olla niin kuin ennenkin. Toivossa on hyvä elää, mutta nyt minun täytyy vain hyväksyä ettei mikään palaa ennalleen.
