Muutama kuukausi sitten, tai oikeastaan jo viime keväänä lukion loppuessa aloimme kuitenkin jälleen löytämään sen yhteisen sävelen. Vanhat jutut palasivat mieleen ja aloimme jälleen nauramaan samoille asioille. Vietimme monta hauskaa hetkeä yhdessä, ja jopa lukion päättäjäisbileet menivät samassa porukassa Muistimme kuinka hauskaa meillä on yhdessä ja tuntuin kuin mitään ystävyyden välivuosia ei olisi koskaan ollutkaan. Kaiken sen jälkeen olimme taas ystäviä ja olemme edelleen.
Nyt hän kuitenkin on muuttanut toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, enkä nää häntä enää päivittäin niinkuin 12 vuoden ajan, kun olemme olleet samassa koulussa ja asuneet naapureina. Juuri kun olimme löytäneet sen kadonneen ystävyyden avaimen, hän lähti. On omituista, ettei hän enää asuu melkein naapurissamme. On outoa etten enää sattumalta törmää häneen kun kävelen heidän talonsa ohi, paitsi viikonloppuisin kun hän on käymässä. Kaipaan häntä yhä enemmän joka päivä. Onneksi on facebook, bussit, auto ja vain muutama kymmenen kilometriä meidän välissämme. Vaikka hän onkin nyt hieman kauempana kuin yleensä, olen onnellinen että olemme taas ystäviä, se on tärkeintä
Onneksi muistoja ja yhteisiä hetkiä ei kukaan vie ikinä pois. Ne säilyvät aina ja ikuisesti. Vaikka asetat ne pitkäksi aikaa säilöön, etkä kaiva niitä esille pitkiin aikoihin, ne eivät pölyty eivätkä haurastu. Muistot ovat ikuisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti