Minulle sanotaan usein, että hymyilen aina ja olen niiin positiivinen ihminen, enkä valita mistään. Tottahan se on, en anna itseni vaipua murheiden alhoon, ja vaikka kuinka olisi paha mieli. Yritän silti löytää joistain asioista edes sen pienen positiivisuuden vivahteen, joka saa minut hymyilemään. Yleensä murehdin yksin, pimeässä ja mieluiten myöhään illalla huoneen oveni sulkeuduttua ja talon mentyä nukkumaan. Kirjoitan, kuuntelen angstibiisejä tai vaan itken. Tuntuu, etten ole viime päivinä tehnyt muuta kuin noita edellä mainittuja.
En ole koskaan ollut kunnolla masentunut, enkä aio masentua, mutta aina ei vaan jaksa. Olen aina ollut se "ilopilleri", jolla on kaikki hyvin ja jonka niskaan voi kaataa kaikki omat murheensa. Tää kuulostaa todella kliseiseltä, mutta musta tuntuu, että tällä hetkellä epäonnistun kaikessa mitä teen. Ihan oikeasti. Mä en onnistu mun ihmissuhteissa, tuntuu vaan että karkotan kaikki miehet mun luota. Kerta toisensa jälkeen löydän itseni itkemästä jonkun kusipään perään. En ole koskaan saanut ketään kokonaan itselleni, olen vain pari hassua kertaa seurustellut, ja nekin ovat olleet lyhyitä suhteita jossain menneisyydessä. Miksi miehet aina antavat olettaa enemmän kuin todellisuudessa haluavat? Miksi uskon aina tyhjiin lupauksiin ja luotan vaikkei todellakaan pitäisi, miksi ihastun liian helposti enkä osaa päästää irti. MIKSIMIKSIMIKSI. Yritän peitellä sydänsurujani ystäviltäni sanomalla "I don't need a man to make me happy.", joka on osittain totta. Mutta joskus sitä kaipaisi läheisyyttä ja lähelle ihmisen, joka välittää ja olisi aina siinä. Tällä hetkellä en mitään muuta toivokaan kuin yhtä ihmistä. En ole koskaan ollut kenestäkään näin varma. Ympäri mennään yhteen tullaan, eikös se niin mene, joten eikö se voisi mennä niin nytkin???
Asiaa ei helpota se, että ystäväpiirini lähes poikkeuksetta seurustelee, mutta minä en. Suunnittelimme vähän aikaa sitten parin tyttökaverini kanssa tyttöjen reissua Tallinnaan. Olin innoissani, kunnes kaverini pilasi tunnelman ja kysyi otettaisiinko poikaystävätkin mukaan? Hämmennyin, sillä kyseinen henkilö on yksi parhaimmista kavereistani, joka hyvin tietää miestilanteeni ja sen etten seurustele, toisin kuin he molemmat joiden kanssa matkaa suunnittelin. Oliko tarkoitus vain kääntää puukkoa haavassa, leijua omalla parisuhteella, vihjata että hanki poikaystävä jotta saan ottaa omani mukaan reissuun, vai vain pahoittaa minun mieli? En ole vielä saanut selville, mutta hyvä fiilis reissusta on täysin kadonnut, ja odotan innolla sitä kuinka saan kuulla olevani ilonpilaaja kun minulla ei ole ketään, ja siksi hekään eivät saaneet ottaa miehiään mukaan ja saan istua hiljaa vieressä kun he tekstaavat tai valittelevat puhelimessa ikäväänsä. Jos tyttöjenreissu nimellä suunniteltu reissu on suunnitteilla, niin eikö se sitten voisi olla tyttöjen reissu? C'mon yksi yö ilman poikaystävää.......
Lisäksi hain yhtä todella todella todella tärkeää työpaikkaa, jonka eteen olen nähnyt tosi paljon vaivaa, ja hakemuksen suunnittelemiseen sekä tekemiseen meni päiviä. Olen aina unelmoinut sellaisesta työpaikasta, mutta ei. Eräs kaverini, joka ei ole päivääkään unelmoinut siitä niin kuin minä, ja joka teki hakemuksen parissa minuutissa tuntia ennen hakuajan päättymistä pääsi pidemmälle kuin minä ja on lähellä saada tämän työn.
Mikä minussa on vikana?
AAAAAAAAAAAA oli pakko purkaa kaikki pahaolo. Pointsit sille joka luki tän maratonangstipostauksen.
XOXO, Ilona
